"Oletko ihan varma tästä?"

En, en ole. Aivan kuin koskaan olisin. En minä ole varma, en lainkaan varma.

Painan käteni vasten kylmää maata miettien, palvelisiko moinen yksikertainen teko mitään varsinaista tarkoitusta. Karkea sora pistää kämmeneen, joka jo muutenkin on aivan turta. Kirveltää, mutten osaa vetää kättäni pois vaan tungen sen syvemmälle soraan, sormenpäät löytävät kivien alta pehmeää santaa.

Onkohan siinä koskaan kasvanut mitään? En usko. Ei ainakaan niin kauaa sitten, että sen joku muistaisi. Ei tässä kohtaa ainakaan.

Se on hassua miten pelkkä tavallinen harmaa kivi voi olla kaunis. Nostan kämmenelle karkeita kiviä ja katselen niitä, omalla tavallaan ne ovat niin paljon kauniimpia kuin timantit. Karkea, epäsäännöllinen muoto, on se hassua miten kaikki luonnossa pyrkii pyöreäksi, mutta silti maasta löytää kulmikasta soraa. Ja miten jokainen niistä kivistä näyttää niin taidolla leikatuilta, aivan kuin joku olisi suunnitelmallisesti osannut vain tehdä niistä niin kovin kauniita, niin kovin ainutlaatuisia.

Maa tärisee taas. Suussa maistuu karvas veri. Kuinkahan kaukana se on? Melkein tekee mieli nostaa  päätä ja koittaa liikkua, painaa korva metallia vasten vaan kuullakseen jylinän. Mutta minähän en liiku mihinkään, on hyvä olla tässä nyt. Juuri tässä, ja vain tässä.

Ei olisi ehkä pitänyt koskaan lähteä. Silloin se tuntui hyvältä ajatukselta, mutta nyt en ole enää varma. En ole enää varma mistään. En ole enää edes varma siitä, olinko varma asioistani silloinkaan. En minä tiedä. En minä yhtään tiedä.

Maa jyrisee. Vaikka se kuinka vaikeroi, se ei koskaan tunnu antavan periksi. Lapsena kaivettiin hiekkalaatikon keskelle kuoppa. Sen oli tarkoitus olla niin syvä, että sinne voisi hukuttaa kaikki pahat asiat. Sinne piti haudata kirja, se kirja josta sisko näki painajaisia. Kaivettiin koko iltapäivä, syvemmäksi ja syvemmäksi, ensin oli pelkkää santaa mutta sitten tuli savea ja multaa, kiviä... Ei me sitä koskaan tarpeeksi syväksi saatu, ei vaikka kuinka yritettiin.

Kolisee. Vielä kaukana. Kun veri alkaa kuivua se alkaa maistua mullalta. Sellaiselta mitä on isoäidin kukkapenkissä. Karkealta, vähän kuivalta, ei mitään mustaa multaa vaan karua maata. Sellaisesta kanervat tykkää. Tai niin mummi sanoo. Sanoi. Sanoi, että kun aika hänestä jättää, hänestä tulee samanlaista kuivaa multaa, kuin ruutia sodan ajoilta. Kuivuneen verenväristä.

Epätodellinen tunne. Aivan kuin jumala olisi kuollut.  Aivan kuin kaikki olisi lakannut olemasta. En tunne jalkojani, ilma tuntuu vieraalta keuhkoissa ja vatsaa ei pistä, vaikka sen alla on pelkkää karkeaa soraa. Yksinäistä, mutta silti niin hyvä olla. Niin kuin millään ei olisi enää väliä.

Tärinä vahvistuu, vahvistuu ja kuulen jo metallin kolinan. Jossain sulkuportit laskeutuvat, sellaiset keltapunaiset. Kuulen sen kellon, kalkkeen mikä kertoo kun ne menevät alas. Se on liian kaukana, että näkisin sen. Puristan maata hellästi, tahdon upota sen syleilyyn. Jäädä siihen vain makaamaan iäksi, unohtaa kaiken metelin. Minulla ei ole enää mitään menetettävää.

Sieltä se juna tulee. Jyskyttää raiteita kuin mikäkin mielipuoli. Hirveä peto, kuinka maa raivoaakaan sen alla. Vaikeroi ja huutaa, vapisee... Itkee omaa kipuaan. Mutta minua ei pelota, sillä maa syleilee minua, pitää minusta huolen. Tuuli kohisee. Ilma virtaa junan kyljillä kuin pieniä, näkymättömiä tornadoja sen vierellä. Maa itkee. Minä itken. Mutta minua ei sureta.

Juna kohahtaa jo vierelleni, tuuli yrittää vetää minua vasten kovaa metallia, mutta maa syleilee minua eikä päästä irti. Tarraan tiukemmin kiviin jotka raapivat haavoja kämmeniin, miten kauniita ne ovatkaan. Hetki kestää kuin ikuisuuden, mutta on äkkiä poissa. Räminä katoaa kauemmas, maa hiljenee. Minä olen yhä tässä.

Tässä on vain hyvä olla. Maa sykkii alla kuin pehmeä sydän, mikään ei enää satu. Aivan kuin maahan olisi auennut reikä ja se olisi imaissut kaiken pahan sisäänsä. Aivan kuten mummi, minäkin haluan olla kuivaa multaa maan povella, kuin ruutia menneistä sodista.

Moottori. Se hurisee, saapuu... jarrut painuvat pohjaan.

"Hei!"

Koitan nostaa päätäni, vaikka koko ruumiini onkin ajatustani vastaan. Hän nousee ulos autostaan, näyttää kovin kiireiseltä. Kuin huoli uurtaisi kasvoja. "Hei", hän toistaa, miten häntä pelottaakaan. Miksi, en tiedä. Onko sillä enää väliä?

Hän laskeutuu viereeni, silmät suurina,ääni vapisten. "Oletko kunnossa?" Hän kysyy minulta.

En minä tiedä. En minä tiedä, eikä sillä ole niin väliä. Millään ei ole enää väliä. Jumalakin on kuin kuollut. En minä tiedä enää yhtään mitään.

Ei, kyllä minä yhden asian vielä tiedän. Yhden ainoan asian. Liikutan kättäni, koitan kohottaa sillä itseäni. Se painaa, enemmän kuin sora. Se on muuttumassa jo mullaksi, vanhan ruudin väriseksi, sellaiseksi joka maistuu kuivalle verelle. Koitan avata suutani, kertoa hänelle, mutta tuntuu kuin keuhkonikin olisivat jo multaa täynä. En tunne jalkojani. Avaan suuni uudestaan ja yritän, pakottamalla pakotan, sanat jotka tahdon sanoa, ne jotka pitää sanoa.

"Maa on niin kaunis tänään."

Alkaa tulla pimeä.